Vauvalle murua rinnan alle

Mutta miten, imetys vai korvike? Tämä aihe nyt ei enää niin hirveästi ole itselleni ajankohtainen, tyttö kun harjoittelee jo normimaidon juomista nokkamukista. Mutta raskausaikana jo lueskelin netin palstoilla näistä asioista ja aika karua oli huomata millaista loanheittoa oli puolin ja toisin. Korviketta antavat leimattiin ilman mitään muttia huonoiksi äideiksi. Imettäviä nimiteltiin "imetysnatseiksi". Miksi? Eikö se olekkaan tärkeintä että vauva saa tarpeeksi ravintoa ja kasvaa sillä, oli se sitten äidinmaitoa tai korviketta?

Korviketta antavia syyllistetään usein siitä, että vauva ei saa läheisyyttä tarpeeksi. Omasta mielestäni imetys ei ole ainoa tapa antaa läheisyyttä, pulloruokinta kun ei automaattisesti tarkoita että vauva sitteriin ja pullo suuhun. Läheisyyttä voi harjoittaa myös monella muulla tavalla.

Imetyksestä taas nousee mieleen miten julkisesti imettäminen ja taaperoimetys ovat tabuja. Toki ymmärrän että se on häiritsevää jos äiti julkisella paikalla "esittelee" kannujaan, mutta useimmiten imetys tapahtuu harson tms. suojassa, eikä siinä ole mitään outoa. Luonnollinen asia, vauvan ruokailutilanne. No big deal.

Taaperoimetys tosin on juttu joka ei minulle ole auennut. N. 10kk iässä vauva saa alkaa totutella lehmänmaitoon ja n. 1v saa syödä samaa pöperöä kuin muu perhe. Miksi siis jatkaa imetystä? Haluaisin kuulla jonkun järkevämmän syyn kuin nämä "läheisyyttä ja ravinteita"- diipadaapat. Näitä kun vauvalle voi tarjota muussakin muodossa. Eli taaperoimettäjät hoi, nyt jotain ei-imetyskiihkoilevia vastauksia! Ehkä taas viisastun hiukan. 

 Mini-Kerttu, joka sai (saa) läheisyyttä muulloinkin kun ruokaillessa.

Kadonnut inspis

Nyt on vierähtänyt taas jo 1kk viimeisimmästä blogitekstistä. Jotenkin taas tämä koko blogi unohtui kun aurinko päätti näyttäytyä ja päästiin vähän kesän makuun. Anyways, päätinpä nyt nopsasti heittää pari sanaa (ihan vaan kesän kunniaksi) siitä, miten jotkut äidit saavat lähes hermoromahduksen jos joku toinen äiti onkin palautunut raskaudesta ja synnytyksestä vanhoihin mittoihin tai jopa hoikistunut. "No mutta sä nyt et paljoa syökkään", "vaan koirat tykkää luista", "onpahan mistä ottaa kiinni/kurveja". Saa kuulla näitä kommentteja, mutta jos ite sanois takaisin jotain negatiivista lihavuudesta niin johan saisit huutia. Ei kaikille jää sitä roikkuvaa reppua mahan kohdalle, ei riippurintoja, ei liikakiloja. Silti pitäisi pukeutua perunasäkkiin ettei saa pahoja mulkaisuja. Kulkea hiljaa, kyyryssä ja pyydellä anteeksi että puki aamulla istuvan topin ja lyhyet shortsit. Ei äidit pukeudu niin, ei äidit oo hoikkia. right? 

Ajatusten tulva meinaa töppiä, eli nyt jotain rennompaa. Meidän Kerttu-mörtty on nyt 11kk. Enää 1kk ja saa järkätä pienelle ekat synttäripartyt. Tässähän jo jännättää! 

Siinä pieni pläjäys tylleröstä. Täytyy alkaa päivittää useammin tätä blogia. Mutta tässä tältä erää.

Vappu tuli ja meni

Ei oikeastaan tehty vappuna mitään, siksi pariin päivään en vaivautunut kirjoittamaan. Kuvasaldokin on aika surkea. Haluttiin vaan olla rauhassa kolmistaan, on niin harvinaisia ne päivät että saadaan olla koko perhe yhdessä. Ja niistä otetaankin sitten kaikki ilo irti! 

 Hiusharja on mielenkiintoisin. Flowerpower!

 Ei niin poseeraustuulella.

 Roadtrip

#Selfie

Ollaan tosiaan vaan oltu kotona, leivottu ja leikitty. Ei mitään kummempia. Jotenkin pää on tyhjä tällähetkellä, ei mitään ideaa mitä "syvällisempää" tänne naputtelisi. Noh, ehkä se inspis taas yllättäen iskee tai sitten provosoidun jostain asiasta niin että tuun avautumaan, kuka tietää. Yksi haastekin odottaa, täytynee tänään myöhemmin ottaa itseä niskasta kiinni ja tehdä se.

Onni, se maailman vaikein asia

Vai onko sittenkään? Vanhemmaksi tullessa on oppinut iloitsemaan pienistä asioista. Kahvikupillisen juonnista loppuun, suihkussa käymisestä YKSIN omassa rauhassa, kokonaisista öistä. Tunnen itseni onnekkaaksi kun meillä on terve pieni tyttö, perhe-elämä luistaa mukavasti ja muutenkin on kaikki hyvin. Silti tulee turhan usein valitettua pikkujutuista. 

Olen todella huono "elämään hetkessä". Vauvavuosi on todella lyhyt, vaikka joskus tuntuu että päivät vaan matelee. Aina en ole osannut nauttia niistä pienistä hyvistä asioista arjessa, vaan keskittynyt liikaa ajattelemaan negatiivisesti. Nyt kun tyttö on jo 10kk, aloin miettiä mitä jää käteen vauvavuodelta. Paljon, paljon hienoja hetkiä, oppimista puolin ja toisin, naurua mutta myös itkua, yksinäisyyttä, syyllisyyttä, rakkautta. Ihmettelyä miten me ollaan voitu tehdä jotain niin kaunista kuin tyttäremme. 

Yksi asia mistä voisimme useammin ottaa mallia on lasten aitous. He nauttivat hetkestä aidosti, ilman huolta huomisesta. Ilo ja nauru tulee suoraan sydämestä. Onnen voi nähdä kasvoilta. Siihen minäkin aion pyrkiä, olemaan yksinkertaisesti onnellisempi.

Uusi alku

Olen jo monesti yrittänyt aloittaa tämän bloggailun mutta yritykset ovat aina kariutuneet jostain käsittämättömästä syystä. Mutta nyt otin itseä niskasta kiinni ja aloin naputella. Blogista olisi tarkoitus tulla enemmänkin omien ajatusteni roskis, paikka jonne voin suoltaa "aivopierujani" ja vauva-arkea. Ja kaikenlaista muutakin, mitä nyt mieleen juolahtaa. Elikkä, tässä vähän infoa alkuun; 

- Minulla on ihana pieni tytär, Kerttu. Hänellä ikää 10kk ja luultavasti tänne tulee enimmäkseen juttua juurikin hänestä.

- Olen kihloissa yltiöpositiivisen, rauhallisen, hauskan ja välillä raastavan rasittavan miehen kanssa. Sanotaan nyt vaikka "A", niinkuin 479080000 muussa blogissa.

- Pari sanaa minusta; Tulevaisuutta turhaan murehtiva, välillä varmasti järjettömän ärsyttävä pessimisti, joka on (yrittää olla!) paras äiti lapselleen ja hyvä (tuleva) vaimo miehelleen. 

Tervetuloa lukemaan, yritän postailla joka päivä jotakin! 

- Suvi